Suolan tehtävä
Suola koostuu natriumista sekä kloridista, jotka ovat molemmat välttämättömiä ravintoaineita hevoselle. Natrium toimii elimistön keskeisenä elektrolyyttinä ja osallistuu nestetasapainon säätelyyn sekä hermoston ja lihasten normaaliin toimintaan (NRC, 2007). Kloridi puolestaan toimii tärkeänä anionina. Se osallistuu happo-emästasapainon ylläpitoon ja on olennainen osa esimerkiksi mahan suolahappoa.
Yksi käytännön tasolla merkittävimmistä natriumin tehtävistä, jonka haluan nostaa esiin, liittyy juomiseen. Natrium osallistuu aktiivisesti janon tunteen säätelyyn. Sen riittävä saanti ruokinnasta tukee juomista, kun taas niukka saanti heikentää vedenkulutusta merkittävästi. Vedenkulutus on kuitupohjaisen ruokinnan edellytys. Jos juominen jää vähäiseksi, vaikutukset näkyvät nopeasti rehunkulutuksessa ja ruoansulatuksen tehokkuudessa.
Suolan tarve
Karkearehut sisältävät natriumia hyvin niukasti eikä tarve käytännössä koskaan täyty ilman lisäystä. Myös väkirehuissa suolan määrä on usein varsin maltillinen, osittain siksi, että natriumkloridi sitoo itseensä kosteutta ja voi näin vaikuttaa negatiivisesti kaupallisten rehujen rakenteeseen ja säilyvyyteen.
Noin 500-kiloisen hevosen ylläpitotarve on keskimäärin 25–50 grammaa natriumkloridia päivässä (NRC, 2007). Käytännössä tämä tarkoittaa noin 10–20 grammaa natriumia.
Suolan tarve ei ole vakio. Hikoilu lisää natriumin menetystä merkittävästi (McCutcheon & Geor, 2008) ja jo kohtalainen liikunta nostaa tarvetta selvästi. Ruokinnan suolan annostelu tulisikin olla dynaamista ja vastata hevosen tarvetta. Sama annos ei siis palvele hevosta ympäri vuoden tai esimerkiksi eri kuormitustasoilla.
Käytännössä huomaan, että suolan annostelu jää usein yllättävän epämääräiseksi. Moni tietää, että suolaa tulisi lisätä, mutta määrää ei suhteuteta hevosen kokoon tai kuormitukseen. Ylläpitotasolla puhutaan tyypillisesti noin yhdestä ruokalusikallisesta päivässä, mutta jo kevytkin työ lisää tarvetta. Aktiivisesti liikkuvilla hevosilla päivittäinen määrä voi olla selvästi tätä suurempi, erityisesti lämpimissä olosuhteissa tai hikoilun lisääntyessä. Ilman tietoista annostelua suolan saanti jää poikkeuksellisen usein vähäiseksi, vaikka ruokinta olisi muuten hyvin suunniteltu.
Suolakivi ei riitä
Suolan saanti ei tapahdu itsestään, vaan se on aina ruokinnan toteuttajan vastuulla. Käytännössä toimivin ratkaisu on lisätä mitattu annos irtosuolaa rehun joukkoon, päivittäin.
Suolakivi voi olla hyvä tuki, mutta harvoin riittävä ainoa lähde. Hevosten välillä on myös suuria eroja siinä, kuinka aktiivisesti ne käyttävät kiveä. Osa ei koske siihen lainkaan, osa taas käyttää sitä runsaasti. Hyvä käytäntö on yhdistää nämä kaksi: mitattu päivittäinen suola-annos ja vapaa suolakivi. Jos hevonen ei käytä kiveä lainkaan tai käyttää sitä poikkeuksellisen paljon, sen merkitystä ruokintasuunnitelmassa on syytä arvioida.
Suuremmat annokset suolaa suosittelen jakamaan useammalle ruokintakerralle. Suuret kerta-annokset voivat heikentää muiden rehujen maittavuutta ja joillakin hevosilla aiheuttaa ruoansulatuskanavan ärsytystä.
Vesi ja suola kulkevat käsi kädessä
Suolan lisääminen ruokintaan nostaa elimistön nesteentarvetta, mikä on fysiologisesti täysin tarkoituksenmukaista. Tämä toimii kuitenkin vain, jos vettä on aidosti saatavilla.
Hevosella tulisi olla vapaa pääsy veden äärelle useiden tuntien ajan suolan tai elektrolyyttien annon jälkeen. Käytännössä tämä korostuu tilanteissa, joissa veden saanti voi olla syystä tai toisesta rajoitettua, esimerkiksi kuljetuksen aikana. Ilman riittävää juomista suolan lisääminen voi kääntyä itseään vastaan ja johtaa nestevajeeseen. Siksi usein suositellaankin, että suola-annoksen jälkeen vapaa vesi tulisi olla tarjolla vähintään 3–4 tunnin ajan.
Suolan puute
Suolan puute ei yleensä näy selkeänä yksittäisenä oireena. Usein kyse on pienistä havainnoista, jotka alkavat toistua: pintojen nuoleminen, maan syöminen tai muu epätavallinen syömiskäyttäytyminen ovat hyviä esimerkkejä. Myös apaattisuus sekä keskittymiskyvyn herpaantuminen treenissä ovat viitteitä siitä, että riittävä suolan saanti tulisi tarkistaa.
On kuitenkin tärkeää olla tekemättä liian suoraviivaisia johtopäätöksiä. Samat ilmiöt voivat liittyä moneen muuhunkin tekijään. Käytännön työssä ne toimivat enemmänkin signaaleina, jotka ohjaavat tarkastelemaan ruokintaa tarkemmin.
Poikkeavan käyttäytymisen lisäksi on hyvä kiinnittää huomio mahdollisiin muutoksiin juomisessa, ruokahalussa ja suorituskyvyssä. Nämä korostuvat erityisesti tilanteissa, joissa hevosen kuormitus lisääntyy. Aktiivisessa käytössä olevilla hevosilla hikoiluun liittyvä natriumin menetys lisää puutteen riskiä entisestään, jos menetystä ei korvata (McCutcheon & Geor, 2008).
Natriumin rooli janon säätelyssä on keskeinen, sen lisääntyminen elimistössä aktivoi juomista (NRC, 2007). Kokeellisesti on myös osoitettu, että hevoset juovat enemmän suolapitoista vettä kuivumisen jälkeen kuin pelkkää vettä (Butudom et al., 2002). Tämä on hyvä muistutus siitä, että suola ei ole vain elektrolyyttien “täydennystä”, vaan osa koko ruokinnan toimivaa kokonaisuutta.
Suola. Se on pieni lisä ruokintaan, mutta vaikutuksiltaan yllättävän laaja, ulottuen juomisesta ruoansulatukseen ja suorituskykyyn asti. Kun suolan saanti on kunnossa, voidaan muita lisäyksiä arvioida tarpeen mukaan. Ilman tätä perustaa ruokinnan kokonaisuus jää helposti ja turhan usein puutteelliseksi.
Lisälukemista aiheesta kiinnostuneille:
National Research Council (NRC). 2007. Nutrient Requirements of Horses.
McCutcheon, L.J., Geor, R.J. 2008. Sweat composition and ion losses in horses.
Harris, P., Ellis, A. 2010. Electrolytes and Fluid Balance in the Horse.
Butudom, P. et al. 2002. Drinking salt water enhances rehydration in horses dehydrated by frusemide administration and exercise.
